Kasnäs on vanhastaan merenkävijöiden ja kalastajien tukikohta.

Arkeologiset löydöt viittaavat siihen, että esihistoriallisena aikana (n.
8000 eKr.­1150 jKr.) eläneet ihmiset ottivat käyttöön saariston luonnonresursseja sitä mukaa kuin merestä maankohoamisen seurauksena nousi sopivia asuinsaaria. Rannikko- ja saaristoalueet olivat suotuisia ympäristöjä esihistorialliselle väestölle, sillä tarjolla oli runsaasti kalaa, hylkeitä ja lintuja. Jo ainakin 4 000 vuotta sitten maanviljelyä ja luultavasti myös karjanhoitoa harjoittava väestö asutti rannikko- ja saaristoalueitamme. Lisäksi meritiet helpottivat tavaranvaihtoa laajoilla alueilla

Vanhassa tanskalaisessa asiakirjassa on selostettu purjehdusreitti Tanskasta Ruotsin rannikkoa pitkin Ahvenanmaalle, sieltä Hiittisiin, Hankoon ja Rääveliin eli nykyiseen Tallinnaan. Samaa reittiä käyttivät myös viikingit.
Heidän lopullinen päämääränsä oli kuitenkin Mustallamerellä tai Kaspianmerellä. Asiakirjassa on lueteltu paikannimet, mutta ei tarkkoja tietoja etäisyyksistä tai suunnista. Se kuvaa hyviä yöpymis- ja satamapaikkoja tai paikkoja, joissa on hyvä odotella tuulten kääntymistä.

Kesäisin rannikon asukkaat kävivät kauppaa idäntiellä purjehtivien muukalaisten kanssa - ja heitä riitti. Kaupankäynti tapahtui ulkosaaristossa, ei - kenenkään maalla, koska mantereella olevat talot ja kylät olivat suojattomia ja alttiita vihollisen hyökkäyksille. Sinne ei haluttu päästää ahneita vieraita. Matkaajille saatettiin kaupata elintarvikkeita ja luotsipalveluja, koska sokkeloisessa saaristossa purjehtiminen oli reittejä tuntemattomalle hengenvaarallista.

Kohti nykyistä vapaa-ajan asumista

Suurimmillaan saariston väkiluku oli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, jolloin Saaristomeren kansallispuiston yhteistoiminta-alueen 30 kyläsaarella asui noin 1 000 asukasta. Saariston autioituminen oli puolestaan voimakkainta 1950­1970 -luvuilla. Autioitumiseen vaikutti etenkin saaristo kalastuksen hiipuminen. Perinteisten elinkeinojen ja palkkatyön yhdistäminen paransi ulkosaaristossa voimakkaasti harventuneen väestön toimeentulomahdollisuuksia 1980- ja 1990-luvuilla.

Saariston kesäasutus syntyi, kun kaupungin porvariväestö 1800-luvun lopulla haki saaristosta vastapainoa kaupunkielämälle. Kiinnostusta saaristoa kohtaan lisäsi vallalla ollut luontoromantiikan aikakausi, jolloin ylistettiin villin ja koskemattoman luonnon merkitystä. Alussa kyse oli vain lyhyistä höyrylaivaretkistä kaupunkien läheisille saaristoalueille, mutta vähitellen kesävieraat vuokrasivat ja rakensivat myös omia kesäpaikkoja.
Tuolloin lähinnä varakkaimmilla kaupunkilaisilla oli varaa kesäasuntoihin.
Vasta sota-ajan jälkeen, jolloin ihmisten elintaso nousi ja vapaa-aika lisääntyi, saariston kesäasuttamisesta tuli varsinainen joukkoilmiö, joka tempaisi mukaansa kaikki väestöluokat. Kesäasukkaiden ohella saaristo alkoi 1960-luvulta lähtien kiinnostaa yhä enemmän myös lyhyitä aikoja saaristossa viipyviä matkailijoita. Vielä 1970-luvulla purjeveneitä oli suhteellisen vähän. Sekä elintason nousu, vapaa-ajan lisääntyminen että kaupunkeihin keskittynyt työelämä lisäsivät saaristoon suuntautuvaa matkailua.